Tuntuu ettei ois taas halunnut herätä tähän aamuun, jotenkin ei vaan kiinnosta, mikään. Päivästä toiseen tunnen turhautuneisuutta. Kaikki mitä yritän tuntuu menevän päin helvettiä eikä mitään osata arvostaa. Näin se kai vaan menee. Siihenkin kai syynsä on. Ja jälleen, mitäpä muuta tekisinkään kun miettimällä miettisin asioita, että miksi näin? Tavallaan tiedänkin jo syyt mutta kun ei tulla yhtään vastaan niin se herättää epäluuloja, olettamuksia, kysymyksiä ja pettymyksiä.
Eniten siis tässä rassaa se parisuhde, johon on mahtunut paljon.. hyviä kuin huonojakin asioita. Huonot vain taitaa viedä voittonsa. Olen yrittänyt unohtaa kaiken pahan ja aloittaa ns.alusta. Valehtelematta varmaan miljoonas kerta, mutta tälläkertaa enemmäin kuin tosissani. Rakastan tätä miestä täydestä sydämmestäni ja nyt kun on ollut aikaa ajatella, olen ajatellut kokonaisuutta. Olen tehnyt niiin paljon virheitä ja mokia etten tiedä miten ne saisi unohdettua ja kokonaan poissuljettua "parisuhteestamme" että voisimme ehkä jatkaa, olen yrittänyt miettiä että mistä kaikki tehdyt ja tekemättömät teot voivat johtua ja tiedän vastauksen. Tästä voisimme siis käydä keskustelua, että miten voisimme unotaa toistemme teot? Millä keinolla voisimme jatkaa? ja Mistä tiedän että toinenkin haluaa, ongemahan on myöskin se, ettemme oikeastaan puhu asioista muutakun riitelemällä ja riidat päättyvät monesti monen päivän mökötyksiin ja asia unohtuu. Minä olen aina oikeastaan se, kuka haluaa selvittää asiat heti kerralla, sopia ja pyytää anteeksi, monesti se ei vaan onnistu. Riidellään, toinen mököttää ja viikonpäästä lepytään, vähän. ja taas sama alusta. Mies ei puhu tunteistaan, ei osoita hellyyttä tai tykkäämistään, vaan menee omia menojaan ja soittaa sitten kun siltä tuntuu. Mitä tästä voisi päätellä? Tiedän/luulen että nuo asiat voisivat johtua siitä mitä olen tehnyt hänelle joskus, mutta totuus on se että ei hänkään todellakaan ole puhdas pulmunen. Omia tekojaan ei ole anteeksi pyydellyt eikä pitänyt niitä minään, vaan minun teoista puhutaan aina, ja riidellään. Olen sen tiedostanut mitä olen tehnyt väärin ja yrittänyt oppia niistä ja edelleen, tiedän onnistuvani. Tiedän mitä haluan. Haluan hänet, ainoastaan.. mutta en palasina, vaan kokonaan.

Taas on se aika vuodesta, kun ajatukset pyörii päässä ja tuntuu ettei mitkään palaset loksahda kohdalleen. Viimeisen reilu puolentoista vuoden aikana on kerennyt tapahtua liian paljon asioita, ja tuntuu ettei ne kaikki vaan mahdu mun päähän, ainakaan yhtäaikaa :) Olen pohdiskelija, jopa liiallisuuksiin asti.

Nyt kun tässä mietin, mitä kaikkea on kerennyt tapahtumaan näin lyhyessä ajassa.. tuntuu aivan uskomattomalta ja oikeastaan mietin, miten olen vielä tässä? Mutta onneksi niin.

Viimekesän alussa tapahtui sellaista, mitä en pari vuotta sitten voinut kuvitella koskaan tapahtuvan. Olin lähes kymmenen vuotta parisuhteessa "elämäni miehen kanssa" ja kaiken piti olla hyvin, vaikka toisinaan ja loppuakohden vaikeaa olikin. Aiemmin niistä aina selvittiin.. kunnes koitti se päivä, jolloin kaikki oli loppu. Se oli vaikeaa aikaa ja tuntui että elämä pysähtyi. Jäin yksin, asuin yksin, kaikki oli toisin. Mutta nyt, kun ajattelen asiaa, tiedän että se oli oikea ja paras ratkaisu. En kuitenkaan kadu päivääkään, hyviä muistoja jäi, kuten huonojakin, mutta luulempa että elämä on noh .. elämää. Virheistä oppii ja vaikeuksista selviää, aina... vaikka joskus se saattaa viedä kauan. Surua oli, mutta selvisin ja pääsin yli, se siis siitä :) Odottelin jotain parempaa ja mieli oli avoin.
Eipä siitä kauankaan sitten mennyt kun löysinkin oikeasti sen elämäni miehen, johon ihastuin aivan silmittömästi ja ajattelin että siinä se nyt on! Se, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni. Meillä oli mahtavaa yhdessä ja aina oli perhoset vatsassa kun tavattiin. Aika piankin jo melkein asuttiinkin yhdessä. Elämä oli ihanaa ja kaikki oli hyvin ja uskoin että ollaan aina yhdessä. Siitä päivästä tähän päivään, ongelmat on kuitenkin aina voittaneet. Voiko entiset suhteet tosiaan vaikuttaa näin suuresti kaikkeen? Vai mistä kaikki johtuu?
Omille teoille ja virheille on löydyttävä syy, ennenkuin voi jatkaa elämää, oppia niistä ja olla onnellinen. Sen uskon ymmärtäneeni, mutta vasta hiljattain. Aiemmin olen vain viuhtonut edestakaisin ja millään ei ole ollut väliä, tähän sopinee sanonta "teen ensin, ajattelen sitten", mutta sen on muututtava ja olen jo pikkuhiljaa siinä onnistunut.
Täytyy myöntää että luonteeni on aika vaikea.. itsepäisyys.. huh, on jotain sanoinkuvaamatonta. Minä kun haluan, haluan sen heti enkä huomenna. Näin se on ollut, mutta olen huomannut, että se on erittäin huono luonteenpiirre, joka ei toimi ihan kaikkiin, vaikka niin toivoisi. Mutta ehkä se on vaan hyvä? Taidan tarvita rinnalleni haastavan ja täysin erilaisen ihmisen kun minä. Joitakin asioita lukuunottamatta.
Ja tässäpä se, olen sen löytänyt ja rakastunut. Kyllä, sanokoon siihen kuka vaan ja mitä vaan, niin se asia on ja siinä pidän itsepäisen pääni, varmasti.

Mitään ei ole tehty turhan helpoksi mulle, ja tietysti.. turhaudun liian nopeasti, jos ei tapahdu mitään. On olemassa sellaisia asioita, mitä vaan ei voi ymmärtää ja sitä monesti syyttää vain itseään, vaikka ei pitäisi. Riitoihin ja muihin ongelmiin, varsinkin parisuhteessa, tarvitaan aina kaksi, yksin se on aika vaikeaa. Ja omat virheet on kohdattava ja myönnettävä myös itselleen. Tässä tulee taas esiin se, että mä todellakin ajattelen ehkä ihan liikaa, saatan miettiä päivän jotain asiaa, että miksi näin, entäs jos se onkin niin, pitäiskö tehdä niin vai näin, pitäiskö soittaa tai laittaa viesti ja kysyä, enpä nyt kuitenkaa viitsi.. vai pitäiskö kuitenkin... ääh.. mutta sitten taas jos kokoajan pitää sellasia asioita miettiä, onko kaikki kovinkaan hyvin, vai onko kaikki ihan päin persettä. Entä jos olenki oikeassa. Ja entä jos mun kaikki luulot onkin totta. Mutta mikä minä sit olen? olenko mikään? Väistämätön totuus on kuitenkin se, että tiedän mitä haluan, oli vaikeata tai ei. Ehkä kaikella on joku tarkoitus. Monesti olen miettinyt, että tän täytyy olla jotain kun vielä tässä ollaan. Täytyy vaan oikeasti oppia läksynsä ja yrittää olla parempi. Mä tiedän, että onnistun siinä. Mutta herää kysymyksiä,onnistuuko toinenkin? auttaako se enää? Kannattaako yrittääkään mitään, jos käykin huonosti? Vastaan tuohon jälkimmäiseen , miten kuvittelisin asian olevan..? kannattaa, toki pettymyksen mahdollisuus on, mutta tärkeintä kai on että yrittää parhaansa, itsensä ja toisen takia.

En ole luovuttaja. Tiedän että jos jotain päätän täydestä sydämmestä ja silloin kun haluan sitä itse ja teen/haluan sitä itseäni varten, onnistun varmasti. Olen pohjimmiltani hyväsydämminen, ja autan parhaani mukaan kaikkia, jotka apua tarvitsevat. Kaikki omat ongelmani vaan ovat vaikuttaneet liikaa kaikkeen ja kaikkiin, etten voi muuta kuin miettiä, miksi olen niin antanut tapahtua. Mutta tästäkin on suunta vain ylöspäin.

Kaiken uskomattoman läpikäyneenä olen kuitenkin vielä tässä, ja jokapäivä onnellinen elämän pienistäkin hyvistä asioista, joita ehkä en ennen osannut täydellisesti arvostaa. Jos saa vielä uuden mahdollisuuden, siitä pitää ottaa kaikki irti ja elää tässä hetkessä, olla onnellinen siitä mitä on. Haaveita on jokaisella, täytyy vain muistaa se, ettei kaikki aina toteudu sormia napsauttamalla, vaan saavuttaakseen sen, mitä haluaa täytyy tehdä kovasti töitä, varsinkin minun, koska haaveeni on luonnollisesti vaikeita toteuttaa, olenhan sitä itsekin.. vaikea :)